Lue lisää

Kehityksellisen trauman taustalla on lapsuuden kehitysvaiheissa, syystä tai toisesta, aiheutuneet laajamittaiset ongelmat. Kehityksellinen trauma on syntymekanismiltaan siten erilainen kuin shokkitrauma. Sen vaikutukset ja oireet voivat olla kuitenkin hyvin samankaltaisia. Kehityksellinen trauma syntyy riittämättömän hoivan, pitkäkestoisen hylkäämisen tai pahoinpitelyn seurauksena. Lapsen kehityksessä aikuisella on tärkeä rooli ja vastuu. Lapsi tarvitsee tukea ja ohjausta, rajoja ja rakkautta eri kehitysvaiheissa. Erityisen tärkeää on aikuisen läsnäolo. Ei vain fyysinen läsnäolo, vaan myös henkinen ja emotionaalinen. Lapsi tarvitsee etenkin varhaisina kehitysvuosinaan sitä, että aikuinen on oikeasti paikalla, tavoitettavissa. Tämä tarkoittaa että lapsen tarpeisiin vastataan siedettävän ajan sisällä. Jos ketään ei ole paikalla, vastaamassa lapsen tarpeisiin, lapsen kehitys häiriintyy. Erityisen herkkää aikaa on ensimmäiset ikävuodet. Pieni vauva ei pysty kannattelemaan omia tunnekokemuksiaan, vaan tarvitsee vanhemman hermostolllista tukea ja vuorovaikutusta. Jos vauva kokee hätää, hän tarvitsee vanhemman rauhoittavaa kosketusta, katsetta ja tyydytystä tarpeilleen. Ilman vanhemman antamaa turvaa ja tyynnyttelyä, vauva jää hätätilaan kaaokseen.

Läsnäolon, turvan ja suojan puute vaikuttaa myöhemmissäkin kehitysvaiheissa. Lapsen tunteet, tarpeet eivät tule kohdatuksi, validoiduksi ja persoona ei pääse syntymään peilipintojen puuttuessa. Lapsi jää ikäänkuin tyhjyyttä kaikuvaan, kaoottiseen tilaan ja se johtaa jäsentymättömään psyykkiseen tilaan. Tästä voi olla seurauksena mm. jakautunut persoonallisuus, dissosiatiivinen identiteetti, jatkuva poissaolevuus ja kehosta irtautuminen.

Voitaneen puhua myös emotionaalisesta traumasta, joka kertoo siitä että kasvuympäristö on ollut turvaton tai hylkäävä. Jos kasvuympäristössä lapsi altistuu toistuvalle alistamiselle, hylkäämiselle tai häpäisylle, se synnyttää lapselle syvän arvottomuuden ja häpeän kokemuksen. Häpeä onkin kehityksellisen trauman ytimessä. Aikuisen tai kasvuympäristön häpeä siirtyy lapsen kannettavaksi tai muodostuu osaksi tämän identiteettiä. Lapsen minäkuva vääristyy ja hän tuntee olevansa vääränlainen, paha ja arvoton. Myöhemmin aikuistuessaan hän voi alkaa kompensoida tätä arvottomuuden ja häpeän haavaa, luomalla itsestään täydellisen kuvan. Perfektionisti tai muita alistava yksilö voi kärsiä kehityksellisestä traumasta. 

Kehityksellisen trauman jättämät haavat voivat olla piilossa pitkälle aikuisikään. Ne ilmenevät kuitenkin oireina ajan kuluessa. Kroonistunut yli- tai alivireystila voivat olla kehityksellisen trauman oireita. Jatkuva alivireystila, masennus, epätoivo ja uupumus, addiktiot, itsetuhoinen käytös voivat olla kehityksellisen trauman näkyviä oireita. Samoin jatkuva ylivireys, kyvyttömyys pysähtyä, keskittymisvaikeudet, impulsiivinen käyttäytyminen tai agressiivisuus. Traumasta voivat kieliä myös välttämiskäyttäytyminen ja eristäytyminen.

Shokkitrauma on syntymekanismiltaan erilainen. Se voi syntyä yksittäisen tapahtuman tai tapahtumasarjan seurauksena. Traumatisoiva tapahtuma ylittää yksilön sietokyvyn, eikä hän pysty käsittelemään ja purkamaan sen aiheuttamaa jännitettä. Latautunut energia jää traumatisoivalle tilanteelle altistuneen henkilön hermostostoon ja voi johtaa dissosioitumiseen. Tällaisia tilanteita voivat olla mm. kolari, raiskaus, pahoinpitely, läheisen kuolema. On kuitenkin yksilön toimintakyvystä ja sietokyvystä kiinni, millainen tilanne johtaa traumatisoitumiseen. Traumatisoituminen johtaa hermostolliseen vikatilaan, joka voi näkyä ylivireytenä tai alivireytenä. Myös shokkitrauma vaikutukset voi pysyä piilevänä vuosia tai vuosikymmeniä, ilmentyen yleensä erilaisina oireiluina ajan kuluessa.

Jos lasta ei nähdä, kohdata ja kannatella erilaisine tunteineen ja tarpeineen, hän oppii selviytymään. Lapsi on vanhemmistaan täysin riippuvainen. Lapsi on viisas ja hänellä on kyky lukea ympäristöä. Useimmat meistä ovat kasvaneet ympäristössä jossa olemme joutuneet kehittämään erilaisia selviytymisstrategioita tai rooleja selviytyäksemme. Tällaisia strategioita ovat muunmuassa sankari, klovni, syntipukki, kiltti, näkymätön tai taakankantaja. Strategioiden avulla lapsi on selviytynyt lapsuuden kasvuympäristön paineista, mutta ne alkavat toimia ihmistä vastaan myöhemmin aikuisuudessa, luoden yksinäisyyttä ja kohtaamattomuutta. Strategioiden taustalla on läheisriippuvuus, jolloin omaa arvoa mitataan jatkuvasti ulkoapäin.

Sankarin selvitymisstrategiana on olla tuottamatta pettymystä vanhemmilleen. Perheessä on saattanut olla kovat odotukset ja vaatimukset lasta kohtaan. Lapsi on saanut kuulla toistuvasti, miten elämässä pitää menestyä jotta pärjää. Lapsi lukee vanhemmiltaan alitajuisesti millä tavoin hän kelpaa ja saa hyväksyntää. Aikuisuudessa hän saattaa olla saavuttanut paljon, mutta kokee sisäistä tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. Hän hakee arvostusta saavutustensa kautta, eikä tule nähdyksi omana itsenään.

Klovnin selviytymisstrategiana on olla hauska. Lapsuudessa on saattanut toistua tilanne, jossa surua on koitettu ”sammuttaa” kivalla tekemisellä. Lohdutuksen ja sylin sijaan, hänelle on tarjottu jotain kivaa, mikä siirtää huomion pois surusta. Aikuisuudessa hänellä on vaikeuksia vakavoitua, ja kaikki heitetään vitsiksi. ”No se oli vaan tsoukkia, älä nyt hermostu”. Surun kohtaaminen on aikuisena vaikeaa.

Syntipukki on rooli, jossa lapseen sijoitetaan ainesta jota vanhemmat eivät itsessään pysty käsitellä. Syntipukin rooliin joutuessaan lapsi joutuu kantamaan aikuisten kohtaamatonta häpeää ja syyllisyyttä. Syntipukin rooliin saattaa joutua esimerkiksi akateemisen perheen taiteellisesti lahjakas lapsi, jota ei akateemikon ura kiinnosta. Vanhemmat saattavat vähätellä lasta ja hän kokee olevansa vähempi arvoinen.

Kiltin selviytymisstrategia syntyy perheessä jossa lapsen vihalle ei ole tilaa. Tällainen dynamiikka saattaa syntyä jos vanhemmat ovat ylikuormittuneita. Lapsen itku ja kiukku herättävät vanhemmissa voimakkaan vastareaktion, eikä hänen vihaansa kyetä kohtaamaan ja sanoittamaan sallivassa ilmapiirissä. Lapsi saatetaan hylätä kiukkunsa kanssa omaan huoneeseensa, kunnes hän rauhoittuu. Lapsen tulee mukautua vallitseviin olosuhteisiin, koska hän on alisteisessa asemassa vanhempiinsa nähden. Tämän strategian kantajalle on vaarana kehittyä uupumus, koska hän ei uskalla sanoa ei.

Näkymättömän lapsen selviytymisstrategiana on häivyttää itsensä. Näkymättömän selviytymisstategiaan voi johtaa kasvuympäristö jossa vallitsee häpäisevä tai jatkuvasti agressiivinen ilmapiiri. Lapsi voi myös kokea olevansa vain tiellä, eikä hän saa tarvitsemaansa kohtaamista, peilausta ja tukea. Näkymättömän strategian omaksuva on yleensä erityisherkkä tai temperamentiltaan rauhallinen lapsi. Lapsi ei ole tullut kohdatuksi ja tuetuksi erillisenä yksilönä, erillisine tarpeineen ja tunteineen. Näkymättömän strategiaa kantava ei oikein tiedä kuka hän on tai mitä hän haluaa.

Taakankantaja on yleensä joutunut ottamaan aikuisen roolin liian varhain. Jos vanhempi ei ole kyennyt suoriutumaan vanhemmuuden tehtävistä, lapsi saattaa otta huolehtijan roolin. Taakankantaja on jatkuvasti huolissaan muiden jaksamisesta ja unohtaa helposti itsensä. Taakankantaja elää pelkästään muita varten ja muita ajatellen.

Kaikille selviytymisstrategioille ominaista on omien rajojen puute, sekä hylätyksi tulemisen pelko. Sen tunnistaminen, mihin minä lopun ja mistä toinen alkaa on haastavaa. Selviytymisstrategioihin nojatessaan ihminen ei koe syvällä sisimmässään olevansa turvassa. Niinpä hän on ikäänkuin strategiansa vanki. Koska selviytymisstrategia on pääosin alitajuinen mekanismi, se ohjaa ihmistä hyvin voimakkaasti. Kun strategia kuluu loppuun, ihmiselle syntyy kriisi. Hän alkaa kysellä kysymyksiä kuten, kuka minä olen, miksi voin näin huonosti?

Kiintymyssuhdemallit voidaan jakaa kahteen pääkategoriaan. Turvattomaan ja turvalliseen.

Turvallisesti ja turvattomasti kiintyneet erottuvat toisistaan fysiologisten reaktioidensa sekä käyttäytymisensä kautta. 

Turvallisesti kiintyneen on ollut mahdollista muodostaa kokemus ja tunne turvasta sisälleen. Silloin hädän hetkellä turvallisesti kiintynyt voi toimia rauhoittaen itseään. Turvallisesti kiintynyt osaa ja uskaltaa ilmaista tunteitaan avoimesti. Turvallisesti kiintynyt kykenee läheiseen vuorovaikutukseen ja riittävään itsenäisyyteen. Turvallisesti kiintynyt tunnistaa siis omat rajansa sekä muiden rajat. Tällaista turvallista ihmistä voi kuvata autonomiseksi, sisältä ohjautuvaksi.

Ei-autonominen eli turvaton kiintymyssuhdemalli, on yleensä syntynyt turvattomien kiintymyssuhteiden pohjalta. Turvattomasti kiintyneen on hankala ilmaista tai hallita kielteisiä tunteitaan. Turvattomasti kiintynyt ei osaa rauhoittaa itseään myöskään hädän hetkellä. Hänellä ei ole rakentunut turvan kokemusta sisäisenä olotilana.

Välttelevästi kiintynyt välttää turvan hakemista kiintymyshahmolta. Välttelevästi kiintynyt ei viestitä kaipaavansa läheisyyttä, etäisyys tuntuu turvallisemmalta. 

Ristiriitaisesti kiintynyt hakee aktiivisesti turvaa kiintymyshahmolta, muttei pysty kuitenkaan rauhoittumaan. Ristiriitaisesti kiintynyt viestittää kaipaavansa läheisyyttä, kuitenkin samanaikaisesti torjuu sitä, eikä uskalla päästää toista lähelleen. 

Terapian itsetarkoituksena ei ole menneisyyden haavojen kaivelu tai muisteleminen. Terapiassa voi kuitenkin käydä niin, että menneisyydestä nousevat vuorovaikutusdynamiikat tulevat näkyväksi terapiaistunnossa, asiakkaan ja terapeutin välillä. Se voi tarkoittaa sitä, että erilaiset tunteet tulevat pintaan yllättäenkin tai ylimitoitettuina vallitsevaan tilanteeseen nähden. Luottamuksellisessa ilmapiirissä patoutuneet tunteet tai kielletyt ajatukset saavat tulla näkyväksi ja sanoitetuksi tässä ja nyt.

Terapian tärkeimpiä elementtejä on luottamuksellinen suhde. Sitä ajatellen suosittelen useimmille pitkäkestoisempaa terapiaa.